Tällä sivulla yhdistyksemme jäsenet kertovat kokemuksiaan ja elämäntarinoitaan liittyen vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Jos haluat kertoa tarinasi, lähetä se suoraan yhdistyksen sähköpostiin, tai ota yhteyttä Facebookissa.
En ole koskaan haaveillut perhe-elämästä tai nähnyt tulevaisuutta perheen äitinä. Olen verrannut asiaa seksuaaliseen suuntautumiseen. Koen todella vahvasti, että äitiys ei ole minua varten. En edes koe asiaa valintana, vaan ikään kuin biologisena asiana. Minulta kai puuttuu jokin geeni. Ei se minua haittaa.
Joitakin muita sen sijaan se tuntuu haittavan ja kummastuttavan. Olen lukuisia kertoja joutunut selittämään, perustelemaan ja muuten kohtaamaan negatiivista asennoitumista. Mielestäni teen oman osuuteni tässä yhteiskunnassa tekemällä yhteiskunnallista työtä, vapaaehtoistyötä ja usein energiaakin on enemmän ystävyyssuhteille ja kanssaihmisille. Sitäpaitsi, en ole millään lailla perinteinen muutenkaan arvoissani.
En ole koskaan tuntenut kiinnostusta lapsiin enkä ole niitä koskaan halunnut. Rippikoululeirillä jotkut kavereistani leikkivät erään seurakunnan työntekijän lapsien kanssa ja minä en voinut ymmärtää sitä. Minusta oli todella outoa ja kummallista, että 15-16 vuotiaat kaverini leikkivät näiden lasten kanssa ja pohtivat samalla kuinka hyviä isiä ja äitejä heistä sitten aikanaan tulee. Minua ei lapset kiinnostaneet, enkä viettänyt aikaa heidän kanssaan. Sitten kun kaverini saivat lapsia niin he eivät muusta osanneet puhuakaan. Kaikki puheet ja muu toiminta pyöri vain lasten ympärillä ja sainkin usein kuulla, etten tiedä elämästä mitään kun minulla ei ole lapsia. Luulen tietäväni elämästä jopa enemmän kuin he kun ei ole lapsia esteenä elämiselle. Monet valittivat kun ei saa yöllä nukutuksi kun tämä lapsi pitää hereillä. Minnekkään ei voi lähteä kun hoitopaikka ei järjesty tuosta vaan. Sitten kun nämä huippuiskät ja -äitit kerrankin pääsevät juhlimaan niin meno on sen mukaista. Omasta mielestään he saavat käyttäytyä miten vaan kun kotona heillä on niin rankkaa. Ihmettelin suuresti tälläista, että pitää tehdä lapsia ja sitten valittaa kuinka rankkaa heillä on. Ajan kuluessa yhteydenpito väheni kun ei ollut mitään yhteistä. Heillä oli lapset ja minulla oma elämä. Sitten kun tapasin nykyisen vaimoni niin hän ilmoitti minulle, etteivät lapset kuuluisi hänen elämäänsä. Se oli minulle suuri helpotus, koska en halunnut minäkään lapsia.
En ole ollut koko ikääni vapaaehtoisesti lapseton. Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että jonakin päivänä perustamme avomieheni kanssa perheen, sitten kun kumpikin on saanut hyväpalkkaisen työn ja olemme säästäneet rahaa pahan päivän varalle.
Nuorin sisareni tuli raskaaksi alle 20-vuotiaana ja on nyt parikymppisenä kahden alle 3-vuotiaan lapsen äiti. Reaktioni sisareni raskauksiin oli ennemminkin shokki kuin ilo. En kuvitellut juuri tämän nuorimman sisareni hankkivan ensimmäisenä lapsia, eikä asiaa auttanut tieto siitä, että sisareni kumppani oli päättänyt heidän hankkivan ainakin kuusi lasta. Tämä sai minut toden teolla miettimään lasten hankkimista hyvin tarkkaan.
Törmäsin Internetissä termiin ”vapaaehtoisesti lapseton”, ja etsin aiheesta kaiken mahdollisen tiedon. Löysin blogeja ja yhteisöjä niin suomeksi kuin englanniksi, niiden informaatio oli todella hyödyllistä ja pitkän miettimisen jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, etten tarvitse lapsia monimutkaistamaan elämääni.
Olemme avomieheni kanssa melko aktiivisia, matkustelemme niin omaksi iloksemme kuin harrastustemme perässä. Emme voisi koskaan kuvitella luopuvamme yhdestäkään harrastuksesta, saati sitten matkustelusta. Meillä ei myöskään ole minkäänlaista pysyvää rutiinia, emme ole siihen kykeneviä alati muuttuvan unirytmin vuoksi. Meistä kotimme on viihtyisä juuri sellaisena kuin se on, ilman turhaa tavaranpaljoutta ja jatkuvaa meteliä. Emmekä todellakaan luopuisi kunnon yöunista. Meillä on myös lemmikkejä, jotka ansaitsevat kaiken rakkautemme ja hellän hoivamme, emmekä missään nimessä haluaisi aiheuttaa niille turhaa stressiä suurien elämänmuutosten muodossa.
En ollut aiemmin täysin varma avomieheni kannasta asiaan, vaikka tiesin ettei hän välitä lapsista. Keskustelu päätöksestäni pysyä lapsettomana oli kuitenkin helppo, eikä avomieheni koe menettävänsä mitään tärkeää päätökseni vuoksi. Hän ennemmin hoivaa ja kasvattaa nelijalkaisia karvakamujamme kuin lapsia. Tunnen itseni aika onnekkaaksi hänen kanssaan. En voisi kuvitellakaan luopuvani ajasta hänen kanssaan lapsen vuoksi, suhteemme on kuitenkin todella tärkeä meille molemmille.
Tietenkin on olemassa muitakin syitä olla hankkimatta lapsia, kuten maapallon ylikansoitus sekä ekologiset ja taloudelliset syyt. Minulle kuitenkin pääasiallisina syinä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ovat yllämainitsemani syyt. En koe lapsen tuovan elämääni mitään uutta, vaan se veisi elämästäni liikaa pois; harrastuksia, rauhan ja hiljaisuuden kodissa, rahaa, mielenrauhan ja ennen kaikkea minäni, ihmisen joka juuri nyt olen, enkä saisi sitä koskaan takaisin.
Olen vapaaehtoisesti lapseton – olenko muita itsekkäämpi?
Elämä on valintoja täynnä. En koskaan ole väheksynyt ihmisiä, jotka haluavat perustaa perheen lapsineen. Itse kyllä olen joutunut kokemaan väheksymistä ja oudoksumista, kun en lapsia halua. Monelle lapsettomalle tutut lauseet, kuten ”Kyllä mielesi vielä muuttuu” tai ”Kunhan tulet tähän ikään, niin kyllä se ’kello’ alkaa raksuttaa” tai inhottavimpana ”kyllä mielesi muuttuu, kun löydät sen oikean”, saavat minut kihisemään kiukusta. Olen elänyt saman ihmisen kanssa parisuhteessa yli 11 vuotta, enkö siis heidän mielestään ole löytänyt vielä sitä oikeaa? Koen sen todella loukkaavana. Miksi näkemystäni ei arvosteta? Miksi sitä väheksytään tai halutaan muuttaa? En minäkään väheksy ihmistä, joka haluaa tehdä lapsia. Oikeastaan en edes jaksa välittää sellaisesta, mielestäni on turhaa kuluttaa energiaa muiden elämän miettimiseen.
Puolisoni ei varsinaisesti ole päättänyt olevansa mikään vapaaehtoisesti lapseton, hän ei vain ole suunnitellut elämäänsä lapsien kanssa. Emme vain ole koskaan suunnitelleet tekevämme lapsia. Emme oikeastaan ole puhuneet koskaan asiasta, kaikki on ollut jotenkin sanomattakin selvää. Haluamme elää tässä ja nyt, olemme aina halunneet. Olemme onnellisia juuri näin, miksi siis minkään pitäisi muuttua?
Pian 29-vuotiaana en ole tähän mennessä koskaan kokenut ”vauvakuumetta” tai halunnut lapsia. Lapsettomuuttani en voi perustella millään ekologisuudella tai lapsivihalla. En vain halua lapsia enkä ole kiinnostunut sellaisesta elämäntyylistä. Rakastan sitä, että saan viettää vapaa-aikani harrastuksissa ja matkustaa. Haluan tehdä työtä ja opiskella samaan aikaan, haluan kehittää itseäni jatkuvasti. Koen, että lapsien kanssa tämä elämäntyyli olisi vähintäänkin vaikea, ellei jopa mahdoton toteuttaa.
Olenko siis itsekäs? Olen, tietenkin. Kukapa meistä ei olisi? Eikö myös ole itsekästä tehdä lapsia vain, koska haluaa? Vaikka halutaan tehdä lapsia, niin välttämättä ei olla valmiita luopumaan omista harrastuksista tai elämäntavoista. Jatkuvasti luodaan kasvatusvastuun siirtämistä opettajille ja hoitajille, kun kasvatuksen pitäisi olla se kodin tärkein juttu. Enää ei haluta kieltää tai käskeä lapsia, on mukavaa kun joku toinen tekee sen. Jos minulla ei olisi ollut kuria kotona, olisin varmasti ajautunut vaikeuksiin myöhemmin elämässäni johtuen kovasta luonteestani ja itsekkyydestäni. Haluankin kiittää vanhempiani siitä, että he jaksoivat olla tiukkana ”pikkupirunsa” kasvatuksessa.
Onnellisuus on valinnanvapautta
Olen lapsesta saakka pitänyt enemmän eläimistä, kuin monista ihmisistä. Leikin aina pehmo- ja muovieläimillä, en koskaan nukeilla. Teininä ahdisti, kun tuttavaperheen äiti työnsi lapsensa minun syliin. Valuin kylmää hikeä ja odotin, että joku ottaisi lapsen sylistäni mahdollisimman pian. Ihan pienet vauvat ovat minusta vieläkin pelottavia. Sen sijaan eläinlapsoset sulattavat sydämeni välittömästi.
Lapset ovat kuin mitkä muutkin ihmiset; toisista pidän, toiset ovat yhdentekeviä ja toisia vihaan.
En ole itsekäs, omahyväinen bilettäjä, vaikka minulla ei ole lapsia. Aviomieheni ja kissamme ovat elämäni tärkeimpiä asioita. Haluan omistautua heille, enkä jakaa huomiotani.
Rakastan luontoa ja eläimiä, nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Haluan panostaa asioihin, jotka ovat minulle todella tärkeitä. Vapaus, aikatauluttomuus ja kiireettömyys; niistä koostuu hyvä vapaa-aika. Pidän myös työstäni erittäin paljon, mutta en todellakaan ole mikään uraohjus. Työpäivän jälkeen on ihana rentoutua kotona; nauttien perheestäni, musiikista, hyvistä leffoista tai ihan vaan sohvalla köllöttelystä hyvän kirjan kanssa.
Arvostan sitä, että jokaisella on vapaus tehdä elämällään, mitä itse parhaaksi näkee. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää. Suvaitsevaisuus tahtoo useimmilta unohtua, kun puhe kääntyy lapsiasioihin. Joidenkin mielestä on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi nainen ei halua lapsia. Ärsyttävintä mitä voi lapsettomalle sanoa, oli hän sitten vela tai ei: ”Lapseton nainen ei ole oikea nainen.” Minulle naiseus ei ole yhtä kuin äitiys.
Olen kohta 36-vuotisen elämäntaipaleeni aikana vain kahdesti miettinyt, tehdäkö lapsia. Ja olen tehnyt sen minulle parhaimman valinnan; ei lapsia minulle, kiitos. Sen vaan tietää sisimmässään, kun on ihan varma asiasta.
Elämäni vapauttavimmasta päivästä on kohta neljä vuotta. Nimittäin sterilisaatiosta.
Hieman päälle parikymppisenä tajusin katselevani lapsia hankkineita sisaruksiani ja ystäviäni ihmettelevin silmin: onko tuossa kaikki, mitä he elämältään halusivat? Näin monen lupaavasti alkaneen tulevaisuuden kariutuvan vaipanvaihtoihin ja opiskelun vaihtuvan jokapäiväisen leivän raapimiseen jälkikasvulle. Kuulin unelmien vaihtuvan omasta maailman valloittamisesta siihen, että kunpa pääsisi joskus lasten kanssa jollekin kivalle pakettimatkalle. Tajusin vertaisteni pelkäävän enemmän perheyksikköä uhkaavia ulkoisia vaikutteita, kuin sitä, että ei ehkä sittenkään ehtisi nähdä Metallicaa kolmatta kertaa tässä elämässä tai juoda sitä viimeistä tequila-shottia ennen valomerkkiä. Näin myös läheltä sen, kuinka ylitsevuotava teinirakkaus muuttui arjeksi ja riitelyksi lasten nukkuma-ajoista, kuinka ihana ja urheilullinen poikaystävä muuttui lasten isänä aloitekyvyttömäksi vätykseksi. Kaiken tämän ja paljon muuta minä näin ja kuulin. Ymmärsin haluavani itselleni enemmän, ymmärsin haluavani elää elämäni itselleni. Halusin toteuttaa unelmani, yrittää kohti mahdotonta ja kenties epäonnistua siinä. Halusin käyttää tienaamani rahat itseeni, nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja syödä jäätelöä aamiaiseksi, mikäli siltä tuntui. Halusin matkustella, tavata uusia ihmisiä ja (perhana soikoon) juoda sen viimeisen tequila-shotin ennen valomerkkiä. Ennen kaikkea halusin tämän kaiken ITSELLENI, en jollekin käärölle, jonka olisin työllä ja vaivalla saanut itsestäni puserrettua. Olin ja olen ollut päätöksen tehtyäni vapaa ja ennen kaikkea onnellinen vela, jolle perhearki on nykyään kauhistus.
Lapset voivat olla jollekulle siunaus, mutta minulle lapset tarkoittaisivat luopumista ja kompromisseja. Kumpaakaan en ole oman elämäni kanssa valmis tekemään. Olen onnellinen vela, ja sitä aion olla loppuelämäni.
Ainoana lapsena viihdyin mieluummin aikuisten kuin lasten seurassa ja pidin esim Disney-elokuvia erittäin tylsinä ja huvipuistoja teennäisenä hauskuutena. Viimeisin käynti Linnanmäellä oli liikaa ja päätin silloin, ettei koskaan mene paikkaa jossa on noin paljon lapsia. Päätös on pitänyt jo n.25 vuotta.
Jo lapsena ihannoin niitä lapsettomia aikuisia sekä pareja jotka elivät mielestäni niin paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa elämää kuin perheelliset. Haaveilin lentoemännän ammatista koska silloin luulin lapsettomuuden olevan ehto sille työlle.
Myöhemmin ymmärsin, että ihminen itse on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Ihmiselämä on niin lyhyt, että se kannattaa käyttää siihen mistä oikeasti nauttii.
Olen ollut niin pitkään kuin muistan sitä mieltä, etten jälkikasvua hanki. Täytyy myöntää, joskus on käynyt mielessä, että mitä jos sitä vaan lapsen pyöräyttäisi ja haistattaisi kolmeksi vuodeksi pitkät työelämälle. Niinhän muutkin näköjään tekevät kun eivät tiedä mitä elämällään tekisivät. Nämä mielenhäiriöt tulivat ikäkriisin ja alkavan loppuun palamisen seurauksena. Ajatukset kuitenkin nopeasti selkiintyivät kun tajusin, etten suostuisi yöllä heräämään, imettämään, saatikaan synnyttämään. Ja olisihan se lapsi pilannut elämäni ja minä lapsen.
Ehkä kunnioitan ihmiselämää niin paljon, että toivon kaikkien saavan parhaan mahdollisen lapsuuden ja olla haluttuja sekä rakastettuja. Siksi mielestäni ihmiset hankkivat jälkikasvua aivan liian hepposin perustein ja vajailla valmiuksilla. Olen sitä mieltä, että nykypäivänä monet vanhemmat ovat surkeita kasvattajia. Lapsia ei päästetä kokemaan pettymyksiä eikä rajoja uskalleta antaa.
Olen cityerakkoluonne ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Pystyn helposti olemaan lapsen läsnäollessa pari tuntia kunhan olosuhteet ovat mieluisat. Lapsikontaktini tosin ovat vähäisiä, koska suurin osa ihmisistä joiden kanssa aikaa vietän, ovat myös lapsettomia. On myös muutama ihana ystävä joka ei ole muuttunut lastensaannin jälkeen. Olen kuullut joiltain vanhemmilta, että jos he olisivat tajunneet kuinka paljon elämä lasten myötä muuttuu, olisivat jättäneen ne hankkimatta. Nämä keskustelut vaan vahvistavat kantaani.
Arvostan omaa elämääni ja parisuhdettani paljon ja pidän itsenä erittäin onnellisena ja onnekkaana. Olen löytänyt samoin ajattelevan aviomiehen ja olen vapaa tekemään kaikkia niitä asioita jotka tuottavat minulle nautintoa ilman, että lapsi rajoittaisi elämääni.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle aina itsestäänselvyys. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että se ilmeni ehkä jo lapsena siinä, etten pitänyt nukeista. Äitini osti minulle muutaman, ehkä siitä syystä että tyttöjen kuuluu leikkiä nukeilla. Siitä huolimatta ne lojuivat lelulaatikossa sillä aikaa kun minä leikin pikkuautoilla, rakentelin majoja metsään ja tykkäsin enemmän poikien jutuista.
Siinä iässä, kun ystäväni alkoivat saada lapsia, he alkoivat tipahdella pois elämästäni. Tai ainakin yhteydenpito väheni huomattavasti. Muutaman kerran parhaimman ystäväni lapsi oli minulla yökylässä. Kyllähän se lapsenhoito minulta sujui, mutta se ei tuntunut “oikealta”. Sitten serkkuni sai aivan ihanan pojan, jota kävin mielelläni hoitamassa. Poika oli nauravainen eikä kiukutellut kanssani yhtään. Näihin aikoihin aloin miettiä, että mitä jos minäkin? Olin kuitenkin reilu parikymppinen ja parisuhteessa. Jälkikäteen kuitenkin huomasin, etten silloinkaan ihan tosissani asiaa miettinyt. Mielessä oli vaan, että millaisen kasvatuksen lapsi saisi. Olisi mukava kasvattaa hänestä luontoa rakastava ja kunnioittava pieni ihminen, joka kulkisi kanssani valokuvaamassa, merellä ja luontoretkillä.
Mutta näin ei käynyt. En vain halua lasta. Tiedän äitini toivovan lastenlapsia yli kaiken, mutta se pallo on nyt heitetty pikkusiskolleni.
Olen ollut kaksi vuotta parisuhteessa, jossa mieskään ei halua lapsia ja tämä sopii minulle. Voin keskittyä täysillä parisuhteeseeni, harrastuksiini ja lemmikkieni hoitoon. Elämäni on täydellistä, ilman lasta! Myös ekologiset syyt merkitsevät. Miksi tehdä lisää ihmisiä maailmaan, jossa on jo liikaa väkeä ja luonnonvarat ovat loppumassa?
SK
Ajatuksia elämästä, johon ei kuulu lapsia.
..Tai omia ainakaan, sillä en ole koskaan haaveillut äitiydestä. Se on ollut minulle aina vieras käsite. Olen elänyt tavallisen työläisperheen lapsuuden, johon kuuluivat kaksi isosiskoa, omakotitalo ja vanhemmat. Olen saanut tavallisen, muita kunnioittavan kasvatuksen, käynyt koulut ja elän nyt kolmekymppisen elämää perheeni kanssa. Perheeni, siis ihanan mieheni, kissan ja koiran kanssa. Perheeksi luen myös läheisiä, kuten ystävät ja lapsuuden perheenjäseniä.Minulle tärkeää on empatia, auttaminen ja rakkaus. Kotimme onkin rauhan, oman tilan ja välittämisen tyyssija. Meillä on tilaa, aikaa ja vapautta. En koe ”tarvitsevani” lapsia, jotta elämäni olisi jollainlailla täyttä tai täydempää. Itseasiassa mikäli kotiini tulisi vielä yksi ihminen, se olisi todella vieras tilanne. Joutuisimme kaikki hyvin negatiivisella tavalla luopumaan liiaksi asioista, jotka nyt tekevät meistä meidät, minusta minut ja parisuhteestamme onnellisen. Raskaus olisi minulle sama, kuin minulta vietäisiin kaikki minulle tärkeä ja rakas. Pohdimme avoimesti ja juttelemme toisinaan toisenlaisten pariskuntien elämästä. Ajattelemme todella objektiivisesti asioita ja pystymme samaistumaan lapsekkaan arjen kommervenkkeihin iloineen ja suruineen. Tulemme aina samaan tulokseen todella helposti: Lapsi ei yksinkertaisesti toisi elämäämme mitään sellaista lisäarvoa, että se millääntavoin korvaisi sitä, mitä menettäisimme. Toisinsanoen, me emme tahdo lasta. Emme ole koskaan tahtoneet. Naisena en ole koskaan ollut kiinnostunut äitiydestä, vaikka pidän mieluusti huolta muista elollisista, ihmisistä tai eläimistä.
Koen todella raakana sen, kun minulta tiedustellaan lapsista. Se on pelottava ja kamala tilanne. Kun en koskaan ole halunnut mukaan sellaiseen maailmaan, jossa jossainvaiheessa lisääntyminen olisi suotavaa, tulee tällainen aika puskista elämäänsä rauhassa eläneelle nuorelle naiselle. Minusta on myös hirveä ajatus se, että nykyäänkin, vuonna 2019, nainen ei synny ensiarvoisesti maailmaan, jossa hän yksin riittää. Vaan edelleen, jos et jossainvaiheessa lisäänny, et tule koskaan olemaan täydellisesti hyväksytty ja tarpeeksi. Vain sinuna. Itsenäsi. Vaan nainen olisi edelleen syntymästään saakka epätäydellinen, ellei koskaan halua lapsia. Miettikääs asiaa tältä kantilta. Mielestäni aiheesta ei edes pitäisi keskustella. Tulisi olla niin päivänselvää, ettei ihmisten lisääntymisasiat kuulu muille. Ajatuksia voi kohteliaasti joskus tiedustella, mutta kunnioittavaan ja hyvään sävyyn, kuten kysyt muitakin asioita. Lopputuloksen, ollen se niin tai näin, ei pitäisi olla milläänlailla ihmeellistä. Mikäli lisääntyminen olisi ihmiselle velvollisuus, ruumiimme alkaisi jossainvaiheessa kasvattaa lasta itsekseen. Se on kuitenkin valinta. Jokaisen oma ja henkilökohtainen. Minulle se on helppo, sillä en koskaan ole edes ajatellut, että lasten hankinta olisi minulle tavoite elämässä. En elä sellaisessa maailmassa. Sukulaisten ja muiden painostavat tiedustelut ovat, kuin märkä rätti vasten kasvoja. Vastaukseni ei koskaan kelpaa tai on huono. Se antaa minulle syvää surua siitä, että miksi en yhtäkkiä riitä näin? Miksi minun tulee olla yhtäkkiä tuplasti, jotta olen tarpeeksi olemaan rauhassa tässä maailmassa?
Ymmärrän ja olemme miehenikin kanssa keskustelleet aiheesta, lapsiperheen ilot ja surut. Ne iloiset asiat eivät ole meille sellaisia, että tarvitsisimme niitä. Saamme onnelisempia tunteita omassa arjessa erilaisista asioista, eikä meiltä puutu mitään. Päinvastoin, meillä on kaikki tila, raha ja vapaus laajentaa ja muuttaa elämäämme kokoajan, jos siltä tuntuu. Tunnen jatkuvasti oloni valtavan rikkaaksi ja täydeksi. Etenkin naisten pitäisi olla täydellisen yhtä mieltä tästä asiasta: Mitä ikinä nainen päättää, hänen ei tarvitse perustella tai puolustella päätöstään. Lapsen hankkiminen on sellaiselle ihmiselle, kuka ei koskaan sellaisesta ole haaveillut, yhtä vieras ajatus kuin se, että jokaisen olisi jossainvaiheessa elämäänsä muutettava toiselle puolelle maapalloa ollakseen hyväksytty yhteisön jäsen. Pitäisi hylätä kaikki tuttu, rakas ja tärkeä. Pitäisi hypätä johonkin tuntemattomaan ja kauhistuttavaan vaikka ei halua, eikä ole koskaan siitä haaveillut. Kaikista oudointa koko asiassa on se, että he ketkä tuntuvat tuomitsevan itsestäänselvän lapsettomuuden, ovat äiti-ihmiset ja vanhemman polven miehet. Miksi vanhemman polven mies saisi määrätä minun kehostani ja elämästäni? Että minun tulisi luovuttaa kehoni, oma kehoni jonkin sellaisen asian käyttöön, johon en halua? Ajatus on pelottava ja aika kauhea, niin kuin moni saattaa kuvitella. Miksi itsestäänselvä lapsettomuus on uhka jo lapsia hankkineille? Eihän se ole keltään pois? Lapsia haluaville riittää enemmän tarhapaikkoja, tilaa leikkikentällä ja mitä kaikkea. Miksi yhden yksilön vapaus päättää elämänsä muodosta on tuomitsemisen aihe, kun se ei vaikuta toisen vapauteen olla sellainen kuin haluaa? Sitä en käsitä.
Käytän termiä ”itsestäänselvä lapsettomuus” koska vapaaehtoinen lapsettomuus henkii minulle luopumista jostain. Että vapaaehtoisesti jätetään tekemättä jotakin, jonka olisi voinut tehdä. Pointtini on se, ettei lapsien hankinta ole koskaan ollut elämässäni missään roolissa, tai edes vaihtoehto. Minä tai mieheni emme milläänlailla inhoa lapsia. Emme ole kylmiä, epäempaattisia tai huolehtimiseen kykenemättömiä ihmisiä. Meistä tulisi itseasiassa oikein hyvätkin vanhemmat, mikäli sellaisen tien olisimme valinneet. Meillä on vahva moraalikäsitys ihmisten auttamisesta, lähimmäisen rakkaudesta ja kaikkien tällä maapallolla asuvien olentojen arvostamisesta. Lapseton ei ole kylmä, etäinen, vaarallinen, uhka tai mitään muutakaan älytöntä. Hän on samanlainen ihminen, kuin kuka tahansa muukin. Hän on vain elänyt elämäänsä toisin, kuin joku toinen. Siinä se. Asiaan ei liity mitään dramaattista (paitsi ehkä toisilla, joille asia ei ole valinta) vaan se on niin kuin se on. Itse haluaisin joskus perustaa turvakodin vahingoittuneille eläimille, sillä sydämeni särkyy kodittomien otusten puolesta. Olen myös avoin ajatukselle, että ehkä joskus vanhemmalla iällä, JOS siltä koskaan tuntuu, voisimme toimia ottokotina sellaista tarvitsevalle nuorelle. Tässä maailmassa on aivan tarpeeksi ihmisiä ja hädänalaisia, apua tarvitsevia henkilöitä, että meidän jokaisen tarvitsisi heitä tänne tehdä lisää. Sensijaan useampi voisi avata sydämensä jo olemassaolevalle sielulle. Painostaminen, naureskelu ja kyseenalaistaminen ovat yksi loukkaavimmista asioista, joihin olen koskaan törmännyt. En anna sitä helposti anteeksi ja voin vain kuvitella sellaisen henkilön surua, kelle se ei ole valinta. Ei ole ok tiedustella suoraan ihmisen seksielämästä, henkilökohtaisesta hygieniasta ja syvällisestä terveydentilasta, mutta jotenkin lisääntyminen on kaikkien asia spekuloida ja tuomita?
Koemme valtavan paljon yksinäisyyttä kahden aikuisen perheenä. Elämästämme on kadonnut valtavasti ihmisiä perheenlisäyksen myötä, eikä heistä enää sen jälkeen kuulu omista yhteydenotoista huolimatta. Olemme hauska, kolmekymppinen pariskunta ja kiinnostuneita muista samanhenkisistä ihmisistä. Rivien harventuessa vietämme kuitenkin yhä enemmän aikaa kaksin ja kaipaisimme uusia ystäväpariskuntia piiriimme, joiden kanssa viettää vaikka peli-iltaa tai käydä katselemassa asioita ja kahvitella. Haaveilemme, unelmoimme ja innostumme paljon. Lapsettomien ryhmät ovat aivan loistava juttu, joskin monet arastelevat vielä tulla esille ja ymmärrän sen omakohtaisesti hyvin. Jos maailmassa on nykyään niin monenlaisia tapoja saada toteuttaa elämäänsä sellaisena, kuin sitä rakastaa, voisiko myös ihan vaan lasten hankkimatta jättäminen olla yhtä ok?
- AnonyymiOlen 22-vuotias, vanhemmat ihmiset ympärilläni kyseenalaistavat jatkuvasti valintaani pysyä lapsivapaana ja usein minulle sanotaan että tulen muuttamaan mieleni. Se ärsyttää ja loukkaa. En tule muuttamaan mieltäni, minulla on kyllä osittain näitä ns. ”itsekkäitä” syitä olla hankkimatta lapsia (miksi ihmiset sitten valittavat etten hanki lapsia? Jos olen heistä itsekäs, olisinko muka hyvä vanhempi?), mutta minulle lapsien hankinta on ennen kaikkea eettinen ongelma, löysin sille termin jonkin aikaa sitten, ”antinatalismi”. Maailma on kamala paikka täynnä kiusaamista, henkisiä ja fyysisiä sairauksia, köyhyyttä, syrjintää, pandemioita ja sotia. Minusta ei olisi oikein hankkia lasta tänne.
Poikaystäväni on samanlainen kuin minä, ajatus lapsesta/lapsista on kauhukuva: oman ajan totaalinen eliminointi, yöunien menettäminen, tavaran määrä, toisen ihmisen laittaminen tällaiseen maailmaan, rahan kulutus ja itsen lukitseminen paikoilleen vuosiksi… menettäisimme kontrollin elämästämme: pilaisimme lapsen hankinnalla omat ja potentiaalisen lapsen elämät. En ole valmis omistautumaan jollekin asialle 100%, ja jos hankkii lapsen, niin hän ansaitsee niistä prosenteista joka ikisen.
Olen täti, ja se on lähinnä äitiyttä mitä tulen koskaan olemaan, rakastan sitä pientä ihmistä enemmän kuin elämää itseään. Mutta tämä saa etenkin sukuni epäilemään sitä, ettenkö jossain vaiheessa haluaisi omaakin lasta. Joudun varmaan kärsimään tästä loppuelämäni. Ihmisten pitäisi avata silmänsä sille, etteivät kaikki halua samoja asioita.
Rakastan lapsetonta elämää, enkä malta odottaa mitä sillä on minulle tarjottavanaan, kun ystäväni alkavat hankkia lapsia. Toivon, että löydän silloin vanhojen kavereiden lisäksi saman henkistä porukkaa ympärilleni!
Nimim. Vapaa elämä (2022)