Abortti on aihe, joka on toistuvasti pinnalla. Etenkin viime aikoina olemme kuulleet hyvinkin kärjistettyjä puheenvuoroja tästä aiheesta. Naisten oikeutta aborttiin on monessa maassa haluttu rajoittaa. Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry pitää aborttioikeutta tärkeänä ihmisoikeuskysymyksenä. Naisella tulee olla oikeus päättää omasta kehostaan. Laillinen, turvallinen abortti on tärkeä osa naisen oikeuksia.
Olemme kuitenkin huomanneet, että keskustelu abortista on hyvin yksipuolista. Siitä puhutaan aina vaikeana päätöksenä. Tapahtumana, joka traumatisoi ja jättää jälkensä jokaiseen naiseen, joka sen käy läpi. Emme halua vähätellä ihmisiä, joille abortti on vaikea kokemus. Haluamme kuitenkin tuoda aborttikeskusteluun hieman enemmän tasapuolisuutta. Maailmassa on myös lukuisia naisia, joille abortti on valtava helpotus. Jotkut kuvaavat sitä jopa pelastukseksi. Nämä ihmiset pystyvät abortin avulla jatkamaan elämää sellaisena, kuin haluavat sen olevan. He eivät traumatisoidu ja jää ikuisesti haavoitetuiksi. Kuitenkin positiiviset aborttikokemukset ovat vielä nykyäänkin valtavan iso tabu. Viritellessämme keskustelua asiasta huomasimme, että moni ihminen vaikenee siitä, että abortti on ollut heille helpottava kokemus. Koetaan, että ainoa oikea tapa puhua abortista, on tuoda se esiin vaikeana päätöksenä, jonka taakkaa kantaa mukanaan loppuelämänsä. Me haluamme tuoda esille ihmisten oikeuden omiin tunteisiinsa. Sen, että jokainen on oikeutettu omanlaiseensa kokemukseen, eikä niitä tarvitse hävetä. Olivat kokemukset sitten positiivisia tai negatiivisia. Haluamme tarjota myös sellaista kokemuspohjaista taustaa, jonka avulla ihmiset voivat tehdä asiasta harkitun ja itselleen sopivan päätöksen.
Emme halua millään tavoin painostaa ihmisiä aborttiin. Emme halua painostaa heitä minkäänlaiseen valintaan. Haluamme vain, että keskustelu asiasta on tasapuolista ja asiallista ja kaikki tunteet saavat tuulla kuulluksi.
Toteutimme sosiaalisessa mediassa kyselyn positiivisista aborttikokemuksista. Ihmiset saivat tuoda omin sanoin kokemuksensa esille, ilman valmista kysymysasettelua. Kokemuksensa kertoi myös Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n puheenjohtaja, Soile Rajamäki. Muut osallistuneet esiintyvät anonyyminä. Joitain kertomuksia on selkeyden vuoksi tiivistetty.
"Erosin pitkäaikaisesta parisuhteesta 27-vuotiaana. Tuohon mennessä olin syönyt e-pillereitä jatkuvasti 16-vuotiaasta saakka. Halusin hormoneista eroon, joten suhteen päättyminen oli hyvä mahdollisuus lopettaa ne. Parisuhteen päättymiseen oli monia syitä, mutta ehdottomasti suurin oli se, että mies halusi lapsia, minä en. Eron jälkeen päätökseni omasta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani vahvistui ja aloin odottaa, että täyttäisin 30 vuotta, jolloin olisin lain mukaan oikeutettu sterilisaatioon.
Vietin suhteellisen aktiivista seksielämää sinkkunakin, ehkäisyvälineen ollessa pillereiden lopettamisen jälkeen ainoastaan kondomi, eikä mitään ongelmia niiden suhteen ollut ilmennyt. Erään lomareissun aikana se kondomi kuitenkin rikkoontui, eikä sitä huomannut kumpikaan osapuoli kuin vasta ihan lopussa, miehen siis jo lauettua sisälleni. Tiesin kyllä heti, että hakisin varmuuden vuoksi jälkiehkäisypillerin. Ongelmana vain oli se, etten pääsisi sitä heti seuraavana aamuna tekemään, koska olin tosiaan lomareissulla pohjoisessa, ja sattui olemaan vielä viikonloppu, eikä paikallinen pieni apteekki ollut auki. Siinä menikin kaksi vuorokautta, kunnes pääsin takaisin kaupunkiin ja aukiolevaan apteekkiin. Olin lukenut, että jälkiehkäisypilleri pitäisi ottaa kolmen vuorokauden kuluessa (nykyäänhän on markkinoilla uusi pilleri, jossa varoaika on jopa viisi vuorokautta), joten olin siinä uskossa, ettei minulla mitään hätää vielä ollut. Toisin kävi, jälkiehkäisypillerinkin pettäessä. Olin ostanut jälkiehkäisypillerin yhteydessä jo myöskin raskaustestin, sillä halusin olla satavarma siitä, etten olisi tietämättäni raskaana. Odotin ja odotin kuukautisia. Lopulta oli pakko tehdä testi. Kun näin tuloksen, minun ei tarvinnut miettiä sekunttiakaan, mitä tekisin.
Soitin TYKSiin, ja kerroin haluavani abortin. Kuvittelin pääseväni vastaanotolle suhteellisen nopeasti, tyyliin parin päivän sisällä. Puheluuni vastannut hoitaja alkoi kyselemään, milloin oletettavasti olen raskautunut, ja alkoi laskemaan. "Eihän tässä vielä mitään kiirettä ole", hän sanoi, ja tarjosi aikaa kahden viikon päähän. Olin pöyristynyt. Kysyin, miksi mun tarvitsee odottaa noin kauan, miksi en pääse aiemmin. Hoitaja toisteli, ettei mitään kiirettä ole, raskaus on vasta niin alussa, ehdin kyllä hyvin myöhemminkin. Tunsin olevani voimaton, joten alistuin kohtalooni. Seuraavat kaksi viikkoa olivat todella vaikeita minulle. Asia pyöri mielessäni koko ajan, haitaten yöunianikin. Toisella viikolla aloin myös jo saamaan alkuraskauden oireita: tunsin itseni kamalan lihavaksi ja minulla oli koko ajan pahoinvoiva olo. En kylläkään oksentanut kertaakaan, vaan podin vain ällöttävää ja oksettavaa oloa koko ajan, eikä mikään ruokakaan maistunut. Henkinen olotila tosin oli vielä pahempi.
Vihdoin se odotettu päivämäärä tuli, ja menin TYKSiin. Minut vastaanottanut sairaanhoitaja kyseli alkuun, olenko nyt ihan varma päätöksestäni. Olin tuossa vaiheessa jo niin hermorauniona, että suutahdin hänelle sanoen hyvin kipakasti, että nyt ne pillerit tänne ja heti! Onneksi hän uskoi. Sinällään ihan asialliset ohjeet sain ilman tunnetta painostuksesta, paitsi siinä kohtaa, kun hän kysyi, onko mulla tukihenkilöä. Ai mihin, kysyin. Tässä kohdin hoitaja alkoi hieman paapomaan. Hän painotti, että ko. toimenpide on yleensä niin raskas henkisesti, että olisi hyvä, jos siinä olisi tukihenkilö. Jotta vihdoinkin ne pillerit saisin, valehtelin hoitajalle. Sanoin soittavani ystävälle. Mielessäni mietin, ettei tässä todellakaan mitään tukihenkilöä tarvita ja jos nyt jotain menisi abortin suhteen pieleen, niin eipä se tukihenkilökään siinä tilanteessa olisi hyödyksi. Pitäisin puhelimen koko ajan lähettyvillä, ja soittaisin ambulanssin, jos alkaa tuntua siltä.
Kotiin päästyäni luin vielä ohjeet ja valmistauduin. Kävin kaiken varalta ruokakaupassakin. Hain jotain helppoa ja nopeaa syötävää, jos olisinkin niin kipeä etten mitään pystyisi tekemään. Kun tuli aika laittaa sisälleen viimeiset pillerit, ei siinä mennyt kovinkaan kauaa, kun alkoi kamalat kivut. Varoiksi otettu särkylääke ei kyllä auttanut yhtään. Hoitaja oli selittänyt kipujen johtuvan kohdun supistelusta, ja että se on periaatteessa sama kuin synnytyksen yhteydessä koetut supistukset. Yritin hengitellä ja löytää mahdollisimman mukavaa asentoa. Mietin, että jos se synnytys tosiaan tuntuu tältä, niin en todellakaan halua kokea sitä. Tätä jatkui noin puolisen tuntia, ja sitten tuli tunne, että nyt tarvitsee mennä vessaan. Sinne pönttöön lorahti jotain, ja perässä tuli verta. Olo oli suunnattoman helpottunut! Tuntui, että pääsin eroon sisälläni olleesta syöpäläisestä. Täysin vieraasta, ja täysin kutsumattomasta. Katsoin pönttöön, ja siellä oli ehkä tulitikkuaskin kokoinen verinen möykky. Päällimmäinen olotila oli edelleen pelkkää helpotusta.
Kuten arvelinkin, en tuntenut asiasta minkään sortin huonoa omaatuntoa enkä ole kertaakaan näiden noin 11 vuoden aikana katunut. Päinvastoin, tuo kokemus vain vahvisti päätöstäni ensinnäkin olla hankkimatta lapsia ja toisekseen, päätöstäni hankkia sterilisaatio heti, kun se vain olisi mahdollista. Sterilisaation sainkin vihdoin ja viimein 32-vuotiaana. Se on ollut elämäni tärkein asia, jota myös aina juhlistan: sterin vuosipäivänä vien itseni treffeille. Näin tulen tekemään niin kauan, kun minusta siihen vain on. Ehkä tulen myös pitämään sterini 10-vuotisjuhlat, ja siitä eteenpäin muitakin tasavuosia mahdollisesti isommin juhlien. Pidin myös aikoinaan sterin jälkeen ns. lapsettomuusjuhlat.
Väitän tuon kahden viikon odottelun aborttiin olleen tahallista. Minulle haluttiin antaa aikaa miettiä asiaa, toiveena tietenkin ollen, että tulisin toisiin aatoksiin. Koen, että suhteellisen vapaasta aborttioikeudesta huolimatta siihen suhtaudutaan yleisesti ottaen negatiivisesti, ja lakihan sen suhteen on yhä holhoava. Pelkästään naisen oma tahto ei edelleenkään ole riittävä peruste. Tässäkin asiassa voitaisiin ottaa mallia esim. Ruotsista tai Tanskasta. Lisäksi aborttia mystifioidaan täysin tarpeettomasti, tehden siitä jollain tapaa hirvittävän asian. En nyt missään nimessä ole vähättelemässä kenenkään ikävää aborttikokemusta taikka siitä seuranneita psyykkisiä ongelmia. Se mitä kritisoin, on edelleen vallalla oleva asenne, että abortti olisi automaattisesti AINA pelkästään huono ja ikävä kokemus. Näinhän kun ei ole. Moni kokee abortin suurena helpotuksena. Jopa voimaannuttavana. Suomesta puuttuukin miltei kokonaan positiivinen keskustelu abortista. Vielä huolestuttavampaa on kiristynyt ilmapiiri aborttikeskustelussa, josta ikävä kyllä näimme merkkejä täällä koto-Suomessakin mm. viime syksynä, ulkoministerin osallistuttua ulkomaan edustusmatkallaan abortin vastaiseen tilaisuuteen. Siitä seurannut keskustelu ohjattiin hyvin nopeasti pois itse asiasta, eli naisten itsemääräämisoikeudesta omaan ruumiiseensa.
Abortti on lääketieteellinen operaatio siinä missä jokin muukin. Ei mitään sen kummallisempaa, tai automaattisesti traumatisoivaa. Niitä traumoja saadaan aikaan sillä, ettei naisille anneta täyttä päätäntävaltaa omasta ruumiistaan. Traumoja saadaan aikaan hokemalla koko ajan, miten raskas ja kamala prosessi se abortti on, tai vaatimalla erinäisiä perusteluita. Ainut vaadittava perustelu kun pitäisi olla: “Se on minun ruumiini”. Tällä yksipuolisella ja hyvin vääristyneellä diskurssilla ei saavuteta mitään hyvää. Sillä ainoastaan sälytetään abortin valinneiden naisten niskoille syvää syyllisyyttä ja häpeää."
- Soile Rajamäki, puheenjohtaja, Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry
”Olin parikymppinen (ehkä noin 22), kun tulin raskaaksi. Olin parisuhteessa, joka veteli viimeisiään. Olimme aiemmin jo eronneet silloisen kumppanini kanssa, mutta olimme palanneet yhteen. Olin lopettanut siinä välissä e-pillerit niiden epäsopivuuden takia. Tavallaan myös ikään kuin henkiseksi sinetiksi suhteen päättymisestä. Sitten lipsahti pari kertaa tämän miehen kanssa. Haluan kertoa tämän puolen siksi, että monilla on abortin tekevistä naisista mielikuva, että paneskellaan sinne sun tänne vailla mitään huolta ehkäisystä. Itse olen aina pelännyt tulevani raskaaksi – jopa pillereitä syödessäni. Nyt pahin painajaiseni toteutui.
Ajatus lapsen saamisesta kuvotti ja alkio kohdussa etoi. Tuntui kamalalta ajatus, että sisälläni kasvaa jokin “loinen”. Se oli minulle kuin syöpä ja raskauden keseyttäminen oli todella helpottava kokemus, vaikka toimenpide (tuolloin kaavinta oli yleisin) tietenkin pelotti myös. Silloin lopullisesti tajusin, että en ikinä halua lapsia eikä minun ole pakko niitä saada, vaikka ympäristö miten painostaisi. Miten helpottava tunne!
Olen nyt 42 enkä ole koskaan katunut aborttia eikä siitä jäänyt minulle traumoja. Mieleni myöskään ole muuttunut lapsien suhteen eli ei kiinnosta omia saada. Minun puolestani olisivat voineet tehdä minulle abortin yhteydessä sterilisaation, mutta valitettavasti sellaisesta saa ei saa alle 3-kymppinen itse päättää .”
”Olen ollut aborttieni kanssa aina hyvin avoin, joten kerron tässäkin ajatuksistani.
Tulin ensimmäisen kerran ehkäisyn pettäessä raskaaksi 22-vuotiaana.
Olin kauhuissani, kun tajusin, että kuukautisia ei kuulu ja positiivinen raskaustesti sai minut itkemään kauhusta. Koko sen ajan, kun jouduin odottamaan pääsyä keskeytykseen olin todella peloissani. Mitä jos joudunkin synnyttämään?
Keskeytys tehtiin sairaalassa pillereillä. Vaikka supistukset sattuivat, niin olin niistä valtavan helpottunut ja onnellinen. Tuntui, että elämä alkoi uudelleen.
Minulle tehtiin abortti vielä kahdesti, 25- ja 29-vuotiaana. Molemmilla kerroilla ehkäisy petti. Täytyy sanoa, että viimeinen kerta meni jo rutiinilla, tiesin mitä tuleman pitää.
En ole potenut yhdestäkään abortista koskaan omantunnon tuskia. Miksi pitäisi? Tämä on minun vartaloni ja minä päätän, mitä sille tapahtuu. Jonkun mielestä olen varmasti julma ja vastuuton, mutta en välitä siitä. Nykyään minut on steriloitu, eikä tarvitse enää pelätä positiivisia raskaustestejä.”
”Seurustelin hulttion 4-vuotta vanhemman poikaystävän kanssa. Käytimme kumpikin päihteitä säännöllisesti. Kuukautiset olivat jääneet pois jo joksikin aikaa, joten en tajunnut olevani raskaana. Tein raskaustestin ja se oli positiivinen. Lääkärissä ultran jälkeen sanottiin, että olen viikolla 11, eli vielä ehtii tekemään abortin. Kuukautiset olivat olleet poissa noin 3-4 kk.
Poikaystäväni painosti minua pitämään lapsen, mutta perustelin itselleni kantaani sillä, että sen lisäksi etten ollut koskaan halunnut lapsia, oli lukioni kesken, asuin vanhempieni luona ja olin addiktoitunut laittomiin päihteisiin. Poikaystävä myös väitti lopettavansa päihteiden käytön, jos tulee isäksi. En uskonut sanaakaan.
Oli ihan mieletön helpotus, että sain abortin. Vanhemmat maksoivat sen, koska itselläni ei ollut varaa. Olin 17, kun olin tullut raskaaksi, 18 kun abortti tehtiin. En ole katunut hetkeäkään. Minulle on tarjottu myös aikuisena kaikenmaailman tukiryhmää, kun tuttavani kuulivat, että olen tehyt abortin. Eivät ole tajunneet, että se on yksi elämäni parhaita päätöksiä. Tekisin uudestaan, jos tilanne olisi sama.
Kun täytin 18 menin päihdehoitoon (koska täysi-ikäisenä se on vapaaehtoista, eikä pakkohoitoa), muutin toisaalle ja jätin poikaystäväni. Hän asuu edelleen edellisellä paikkakunnalla, hänellä on ainakin kaksi lasta ja hän käyttää suonensisäisiä huumeita. Onneksi pääsin pois siitä elämästä.
Onneksi Suomessa saa abortin. Onneksi myös näin yli kolmekymppisenä myös sterilisaation. Olisipa sen voinut tehdä aiemmin, sillä lapsihaaveita ei ole koskaan ollut.
Onneksi sain valita tämän minulle sopivamman ja terveemmän elämän”
”Minulle on tehty kaksi aborttia. Ensimmäisellä kerralla tulin raskaaksi, kun olin noin 20-vuotias. Ehkäisy oli pettänyt ja olin käynyt hakemassa katumuspillerit, mutta ne eivät tehonneet. Minulle oli ihan alusta asti selvää, että lasta ei tule, joten aloin järjestellä aborttia. Prosessi tuntui älyttömän pitkältä. Ensin piti käydä terveydenhoitajalla toteamassa että on raskaana. Sitten varattiin aika lääkärille, joka kirjoitti lähetteen Naistenklinikalle. Yksi käynti siellä ja sitten toisella käynnillä vasta varsinainen abortti. Siinä meni useampi viikko odottaessa, ja olisin halunnut abortin heti. Uskon, että taustalla on ajatus, että nainen ajan kuluessa muuttaa mielensä. Helpotus oli hirvittävän suuri, kun abortti oli tehty. Sen jälkeen rentouduin.
Toisen kerran tulin raskaaksi 30-vuotiaana. Olin seurustellut useamman vuoden saman miehen kanssa, ja tämä raskaus pelästytti minut. Jotenkin pelkäsin etten saisi aborttia, kun olin vakaassa suhteessa, vakityössä ja vielä ns. kypsän aikuisen iässä. Näin jo sieluni silmin, miten elämäni menee lapsen myötä pilalle. Onneksi abortin järjestely hoitui helposti. Tällä kerralla aborttiajankin sai nopeammin, enkä joutunut tuskailemaan odottamisen kanssa. Voi sitä ilon määrää, kun sai matkata sairaalasta takaisin kotiin, ilman ylimääräistä kasvustoa omassa kehossaan!
Kummallakin kerralla olin todella helpottunut siitä, että olin päässyt eroon jostain joka ei kehooni kuulu. Kummallakin kerralla oli samalla sekunnilla selvää, että teen abortin. Kumpaakaan aborttia en ole sekuntiakaan katunut. Ajatus lapsesta oli kummallakin kerralla todella ahdistava ja kauhea.”
”Ensimmäisen abortin tein, kun olin 17. Olin seurustellut nykyisen mieheni kanssa reilun vuoden ja positiivinen raskaustesti oli meille kummallekkin järkytys, emmehän me tahdo lapsia. Kokemus terveyskeskuksessa oli onneksi mukava, minua ymmärrettiin heti, kun kerroin, etten lapsia tahdo, varmaankin nuoren ikäni vuoksi, kun olin alaikäinenkin. Toisen abortin tein, kun olin 21. Järkytys jälleen kerran ja hätäinen soitto terveyskeskukseen. Tällä kertaa kyseltiin enemmän sitä, että olenko nyt aivan varma ja että muitakin mahdollisuuksia on, kun olinhan seurustellutkin jo 5 vuotta. Sain kuitenkin lähetteen. Ukko tuli mukaani naistenklinikalle ja siellä oltiin onneksi ymmärtäväisiä ja mukavia, kehuivat sitä, kun miehet harvoin kuulemma mukana tukemassa.
Kummatkin raskaudet keskeytettiin raskausviikoilla 8. Siihenkin asti raskausaika oli ihan hirveää! Pahoinvointi ja mielialanvaihdokset pahimmat. Ajatus raskaudesta ja synnytyksestä pelottaa ja hirvittää minua, samoin synnytys. En myöskään pidä vauvoista tai pienistä lapsista. Abortti oli elämäni paras päätös, pääsin eroon hirveästä stressistä ja pelosta, joka melkein lamautti. Missään vaiheessa en ole päätöksiäni katunut.”
”Abortin tarve tuli kohdalleni noin vuosi sitten. Ikää on nyt 29. Alunperin minun ei pitänyt edes tulla raskaaksi. Sitten eräs kaunis päivä aloin kokemaan outoja tunteita, joita en ollut aiemmin kokenut. Testi näytti plussaa. Otin heti yhteyttä neuvolaan. Keskeytys oli sovittu maanantai-iltapäivälle, kunnes kohtu päätti sunnuntaina keskeyttää raskauden itse. Sairaalassa sain lääkkeitä ja noin kuuden tunnin päästä kaikki oli ohi. Tunsin siitä onnea. Mies oli mukana koko ajan. Olemme onnellisia tästä päätöksestä. Koemme, että se oli meidän parhain päätöksemme. Nyt odotan vain sterilisaatioiän täyttymistä.”
”Minulla on takana 3 aborttia ja niistä on jäänyt vain hyvät fiilikset. Ainoastaan uudelleen raskaaksi tulemisen pelko iski toisen kerran jälkeen, sillä aborttia varten minut tutkinu lääkäri oli nuiva. Ennakkoasenne paistoi kilometrin päähän ja koin hänen olevan moralisoiva. Hoitaja sen sijaan oli ihana. Kahdella muulla kerralla oli todella ihanat lääkärit ja hoitajat. Ainoastaan alkuvaiheen pompottelu hoitajalta neuvolaan ja sieltä lähetteellä sairaalaan tuntui ikävältä. Se tuntui pelkältä ajanhaaskaukselta, kun itse halusi vaan saada homman hoidettua.
Traumoja ei ole jäänyt ja abortti oli kaikenkaikkiaan vain suunattoman suuri helpotus”
”Olen 50 +, neljännessä pitkässä parisuhteessa elävä, sosiaalialan amk-koulutettu, työssäkäyvä, asuntovelallinen, ei lapsia, yksi abortti kolmikymppisenä, sterilisaatio nelikymppisenä, sinut itseni
ja valintojeni kanssa.
En ole koskaan ollut äitityyppiä. Lapsena leikin mieluummin poikien leikkejä kuin kotia tai nukeilla. Nuorena tyttönä aivopesin itseäni yltiöromanttisilla lukemistoilla ja elämäni suurin haave oli löytää poikakaveri, myöhemmin sulhanen, aviomies ja lasteni isä. Halusin miehen ja lapsia, koska 1980-luvulla se kuului asiaan, varsinkin maalla. Se oli siihen aikaan menestyksen ja elämässä onnistumisen mitta. Muuta vaihtoehtoa ei ollut olemassa. Ja abortti oli mielestäni murha.
Ensimmäisessä oikeassa suhteessani (suhde kesti 2,5 v.) mies halusi kyllä lapsia, mutta ei minun kanssani, koska en ollut tarpeeksi hyvä hänen lastensa äidiksi. Se suhde saikin loppua. 1990-luvulla seurustelin 11 vuoden ajan miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia. Olin oikeasti rakastunut,
mikä merkitsi itselleni siinä iässä läheisriippuvaista suhdetta. Halusin juuri hänet hinnalla millä hyvänsä. Halusin kihloihin, halusin sitoa hänet. Kuvittelin, että kyllä hänen mielensä muuttuisi, jos lapsi tulisi. En valehdellut ehkäisystä, olimme vain vähän huolimattomia. Kun äkillinen oksennustauti vain venyi ja venyi, tein raskaustestin, joka näytti plussaa.
Kun kerroin asiasta miehelle, kävi toisin kuin toivoin. Mies sanoi, että jos haluan pitää sen, hän maksaa kyllä elatusmaksut, mutta isäksi hän ei ala. Olin aivan paniikissa, pahoinvoiva ja vielä päiväkodissa töissä, missä surtiin yhden työntekijän toistuvia keskenmenoja. Ajatus vauvasta,
yksin jäämisestä sen kanssa ja kaikesta siihen liittyvästä aiheutti niin voimakasta kauhua, että itsemurhakin tuntui helpommalta vaihtoehdolta. En voinut puhua asiasta kenellekään. Mies edotti aborttia. Olin ensin kauhuissani, mutta mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi asiasta tulin. Missään vaiheessa mies ei painostanut minua siihen ratkaisuun. Hän varmisti vielä minua sairaalaan viedessään, että olenko nyt aivan varma. Yhdelle ystävälle kerroin hiukan ennen sovittua
toimenpidepäivää ja hän pyysi vielä miettimään, vaikka ratkaisu oli jo tehty.
Sairaalassa minua kohdeltiin asiallisesti. Ensimmäinen lääkärikäynti yksityisellä puolella oli ainoa negatiivinen kokemus. Naislääkäri oli vihainen, että miksi sieltä maakunnasta aina tultiin kaupunkiin eikä menty oman paikkakunnan terveyskeskukseen, missä meidän tilanne tunnettiin. Juuri siksi. Sairaalassa sain jotain lääkettä ja abortti tehtiin nukutuksessa. Heräsin siitä hyväntuulisena, en voinut pahoin eikä ollut kipuja. En itkenyt enkä ollut ahdistunut. Kun seuraavana päivänä kävelin sairaalan ovesta ulos lämpimään kevätpäivään, olin
pelkästään helpottunut. Ei enää pahoinvointia eikä paniikkia.
Tarina jatkui siten, että reilun kk kuluttua menimme kihloihin. Suhde jatkui sen jälkeen vielä 7 v, mutta päättyi, koska elämänarvomme olivat liian kaukana toisistaan.
Näin jälkeenpäin voin vain todeta, että en ole katunut aborttia koskaan. Se oli ensimmäinen askel vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En vain ole tuntenut oikeaa halua / tarvetta tulla äidiksi. Vanhemmuuden vaativuus on tuntunut liian vaikealta ja vaativalta. Olen jopa sanonut, että
vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut kohdallani parasta lastensuojelua. Myöhemmin teetin vielä sterilisaation ja se tuntui lopulliselta vapautukselta. En halunnut odottaa, että ikä tekee tehtävänsä - halusin, että se oli minun valintani.
Kolmannessa suhteessani olin äitipuoli kahdelle ihanalle lapselle (nyt jo aikuisia) ja nykyisessä suhteessani miehelläni on kolme lasta, mutta heidän kanssaan en ole koskaan ollut kovin läheinen. (Onneksi kaksi heistä on jo täysi-ikäisiä ja asuvat äitiensä kanssa.) Mitään painajaisia en ole koskaan abortista nähnyt. Pidän moraalittomana abortinvastustajien "ratsastamilla" mielikuvilla kaarimaljoissa henkeään haukkovista sikiöistä. Se on vastenmielinen ja populistinen tapa tehdä
politiikkaa ja ajaa asiaansa.”